Erilaisia kuin kaksi marjaa

Tytär luetteli tänään puhelimessa minulle kaikkien tietämieni valmisruokien suola-, rasva- ja sokeripitoisuudet. Ihan 'lyhyesti' vain. Luettelo oli taustatietoa sille, miksi metsäsienikeitto oli maistunut niin hyvältä ja olipa vielä suhteellisen terveellistäkin - valmisruuaksi siis.

En tiedä, ihmettelenkö enemmän hänen runsassanaisuuttaan ja vuolauttaan vai ravintotietouttaan. Jälkimmäinen on ainakin jo hieman huolestuttavaa, luulen minä.

Poika sen sijaan ei ole ravintotietoinen. Paitsi siinä määrin, että puhisee kiukusta, kun ostan hänelle tavallisten sipsien sijaan light-versiota. Hän ei kuulemma halua tulla samanlaiseksi kuin siskonsa. Olen onneksi malttanut pitää suuni kiinni, enkä ole haastanut häntä toteamalla, ettei hänestä sellaista voisi koskaan tullakaan. Yhtään missään suhteessa. Sukupuoli ei olisi todennäköisesti edes se isoin kuilu matkalla samanlaisuuteen.

Miten sisarukset voivatkin olla niin erilaisia? Välillä toisiaan täydentäen ja välillä riipien, jopa kohtuuttomasti kiduttaen. Toivon, että aikuistuminen tekee tehtävänsä ja he oppivat jossain vaiheessa taas arvostamaan toisiaan muutenkin kuin sen ohikiitävän hetken, jolloin toinen yllättääkin ystävällisyydellään ja avuliaisuudellaan. Sitäkin kuitenkin tapahtuu :-)

Pimeän pelkoa

Minäkin pelkäsin pimeää - 14 vuotiaana. En kertonut siitä lähintä ystävääni lukuunottamatta kenellekään. Halusin viettää aikaa yksin ja pimeän pelon myöntäminen olisi voinut viedä itsenäiset kesäviikonloppuni.

Asia tuli mieleeni tänään, kun kävin pelokkaan koiramme kanssa iltapimeällä kävelyllä ja rauhoittelin pelokkaana haukkuvaa koiraa tunnustamalla oman aikaisemman pelokkuuteni.

En ehkä pelännyt pimeää, vaan pimeässä vaanivia vaaroja. Ja niitä riitti minun mielessäni aivan tavattoman paljon. Äidin tarmokkaat varoitukset pahan maailman vaaroista eivät ollenkaan hillinneet pelkojani.

Sydänystäväni kanssa kyykimme 15-vuotiaina nurmikolla leipäveisten kanssa pissillä - vuorotellen. Toinen vartioi ja toinen toimitti hätänsä. Tartutin pelkoni yökylässä olevaan ystävääni niin kovin, ettemme uskaltaneet kumpikaan ulkovessaan asti. Olihan uutisten mukaan jälleen yksi vaarallinen vanki karkuteillä...

Puhuin koiralle lohduttavia ja lupasin olla hänen turvanaan. Kuvittelin sen auttavan pientä pelkääjää.

Anti-Facebook, Facebook, Twitter, LinkedIn, Blogspot...?

Anti-Facebook: Unthink. Näitä tulee kuin sieniä sateella, facebookin haastajia siis. Opettelen vasta Google +:n käyttämistä, kun tarjolla on taas uutta. Uuteen yhteisöön ei pääse mukaan kutsumatta, joten mahdollisuutta päästä kokeilemaan uutta kilpailijaa ei nyt löydy ihan käden ulottuvilta.

Olen yrittänyt ketjuttaa sosiaalisen median käyttöäni niin, että päivittämällä yhtä, päivitän samalla myös montaa muuta mediaa. Mutta kuinka montaa yhteisöä jaksan pitkällä tähtäimellä syöttää päivityksilläni? Jos jostain pitäisi luopua, mikä se olisi?

Etsin sosiaalisen median kautta niin yhteyksiä tuttuihin ihmisiin kuin mahdollisuuksia ammatillisten verkostojen laajentamiseen. Facebook on tuttavakanava, LinkedIn puhtaasti ammatillinen yhteisö. Google + hakee minun käytössäni vielä rooliaan, olenhan vasta aloittanut. Twitter tukee alustavasti harrastutoimintaani. Blogejani olen linkannut noihin muihin yhteisöihin. Onkohan tästä mitään hyötyä?

Yhteydet joihinkin ihmisiin olisivat aivan varmasti katkenneet kiireiden ja maantieteellisen etäisyyden myötä, jos en olisi antanut ennakkoluuloilleni kyytiä ja ryhtynyt facebookin käyttäjäksi. Mutta miten on ammatillisen hyödyn? Kuinka pitkän aikaa menee, ennen kuin hyöty realisoituu? Ja kuinka paljon pitää jaksaa itse panostaa, että sosiaalinen media alkaa toimia riittävän hyvin?

Tässäpä pohdittavaa...

Seksuaalista häirintää

Mauri Pekkarisen rynnäskohu on paikallaan. Ei se, että taas yksi miespoliitikko intoutuu käyttäytymään kovin vanhanaikaisesti ja epäasiallisesti naista kohtaan, vaan se, että asia nostetaan esille. Ymmärrän hyvin, miksei kohun keskiössä oleva nainen halua itse kommentoida tilannetta. Kuka haluaisi tulla tunnetuksi ja muistetuksi naisena, joka nosti oman seksuaalisen häirintänsä puheenaiheeksi?

Tänä aamuna päätin, että tämän vaalikauden jälkeen jätän nykyisen pikkuruisen luottamustehtäväni. Olen kokenut tehtävässä seksuaalista häirintää jo useamman kerran enkä osaa elää sen kanssa. En minäkään halua nostaa asiaa näkyvästi esiin. En minä halua sellaisen kohun keskelle. Eihän minulla ole omasta häirinnästäni edes viedonauhaa todisteena ;-)

Poliitikkojen puolustukseksi täytyy todeta, ettei minua ole luottamustoimessani häiriköinyt yksikään poliitikko, vaan asialla ovat olleet ihan virkamiehet. Yäk.

Kunnianhimoni ja vaikuttamisenhaluni ovat sen verran vaatimattomat, etten suostu maksamaan luottamustehtävästäni sitä hintaa, että suostuisin olemaan vapaata riistaa seksiä ehdotteleville ja levottomat kädet omistaville ukoille. Jätän siis tehtäväni heti seuraavan sivistyneen ja sopivan tilaisuuden tullen. Minun tilalleni tarvitaan paljon paksunahkaisempia naisia.

Koolla EI ole väliä

Koolla EI ole väliä. Näkymättömän pienet flunssapöpöt ovat pistäneet pääni ja kroppani sekaisin. Olen nukkunut kuin tukki, enkä ole tuntenut juuri minkäänlaista kiinnostusta mitään tekemistä kohtaan. En siis edes kirjoittamistakaan kohtaan.

Kun olo on oikein voimaton ja kipeä, on turha yrittää leikkiä sankaritarta. Ja hyvinhän tämä on mennyt. Maailma on selvinnyt OIKEIN mainiosti ilman blogianikin ;-) Minäkään en siis ole korvaamaton.

Pienen pienet flunssapöpöt tekevät yhdessä sen, mikä tuntuu olevan ihmiselle mahdotonta: kellistävät itseään monin miljooninkertaisesti suuremman voiman tuosta vain. Kunhan tautini on kadonnut kokonaan ja saan ajatukseni ja kehoni omaan käyttööni, aion etsiä itsestäni vastaavanlaista voiman lähdettä. Jostain täytyy löytyä jotain nykyistä suurempaa. Ihan varmasti.

Mutta nyt taas nukkumaan ja tautia tainnuttamaan. Koittakaahan selvitä ilman isoja syysflunssia!

Terveempänä jaksaa paremmin

Harmaasta viikolopusta ei irtoa juurikaan ilon aiheita. Sumuinen ja pilvinen keli heijastivat omaa jaksamistani. Silti yritin löytää valopilkkuja tästäkin päivästä.

Aurinko pilkahti aamulla. Sumu oli paikoin kaunista. Lämpötila pysyi plussan puolella. Löytyihän niitä - valopilkkuja.

Tiedän, että valopilkkuja tulee lisää sitä mukaa, kun jaksan odottaa. Yritän vääntää pientä kuumetta kielivän olotilani normaaliksi huomiseen mennessä. Terveempänä jaksaa paremmin.

Parhaimmillaan kyse on pimeän vuodenajan peittoamisesta.

Syyskukkasipulit jäivät istuttamatta - tänäkin vuonna. Parempi keskittyä samantien vain jouluun. Siihen ehtii vielä.

Mietin asetelmia joulukorttikuviin. Tätä ei ole tapahtunut vuosiin. Mutta jos joulukorttikuvia aikoo ottaa, aika on NYT. Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen turvautunut viime hetkessä valmiisiin kortteihin, jotka on lähetetty ykköspostissa. Epäilen kovasti, että samaan ratkaisuun päädytään tänäkin vuonna... :-)

En ole yhtään kortti-ihminen. Tekstiviestit sopivat minulle paremmin, vaikka jouluisin yritän aina saada aikaiseksi myös korttitervehdyksen. Viime tipassa aina, tosin.

Joulussa minua viehättää kiireettömyyden tavoite. Ja hyvät ruoat (ei ihan perinteisiä jouluruokia). Ja hyvät juomat, tietenkin :-)

Viime vuonna en jaksanut keskittyä yhtään joulun odottamiseen. Töissä oli aivan liian rankkaa ja voimia vaativaa. Nyt olen ostanut jo kynttilöitä ja tuoksuöljyjä. Parhaimmillaan kyse ei ole vain joulun odotuksesta, vaan pimeän vuodenajan peittoamisesta.

Vaikeaa

Mitä tehdä vaikeille sukulaissuhteille? Äitini ei suostu tulemaan meille, lapseni eivät suostu lähtemään äitini luokse kylään ja itsellenikin tietty etäisyys antaa voimia varsinaiseen arkeen.

Veljeni on selvästikin kypsynyt minuun eikä kerro minulle enää mitään elämästään. Äidin sairasteluhan on ihan varmasti minun syyni. Tai jokin muu on minun syyni. Siksi minua kai voi kohdella juuri niin huonosti kuin kulloinkin tuntuu.

Kadehdin perheitä, joissa suhteet ovat 'normaaleja'.  Kadehdin ihmisiä, joiden perhesuhteet ovat kunnossa.

Pitäkää huolta läheisistänne, kun teillä on sellaisia. Minunkin puolestani ;-)

Jaetut vaatteet

Haluaisin näyttää nuore(kkaa)lta, mutta vaatekaappini on edelleen aivan liian vanhanaikainen. En osaa aina oivaltaa kauppoihin tulevien vaatekappaleiden syvintä olemusta: Miten niitä tulee pukea ylleen? Minkä kanssa niitä pitäisi käyttää?

Ymmärrän hyvin, että vuonna nakki ja keppi hankkimani jakku on auttamattomasti vanhanaikainen. En vain löydä mitään sen tilalle.

Tyttärestäni on tullut tyylikonsulttini. Luotan hänen arvioihinsa vaateostoksissani. Jaamme muyös osan omaisuudestamme. Siis hänellä on käyttöoikeus KAIKKEEN omaisuuteeni ja minulle siihen OSAAN hänen omaisuudestaan, josta on joko sovittu tai joka on muuten käytettävissäni.

Suunnittelin huomenna laittavani jalkaani hänen saappaansa (minun saappaani ovat hänen hallussaan). Hän vei kuitenkin illalla saappaansa mukanaan. Ehkä silti löydän jotain jalkaan laitettavaa ja selviän huomisesta työpäivästä. Toivottavasti ;-)

Parisuhteen ihana vakaus

Meidän lähipiirimme on kummallista sakkia. Melkein kaikki ovat aloittaneet seurustelun jo opiskeluvaiheessa ja ovat yhdessä vielä yli 20 vuotta myöhemmin. Niinkuin mekin.

Me emme ole kokeneet parisuhteiden monia kiemuroita. Jotkut ovat aistineet niitä vähän, loput eivät ollenkaan.

Pitkän kaavan myötä puolison löytäminen tekee ihmisestä varmaan erilaisen kuin jos suhde olisi alkanut ja vakiintunut jo heti peruskoulun jälkeen. Minusta lyhyt kaava teki juuri tällaisen.

Elämän pituinen suhde pistää arvostamaan pysyvyyttä ja luottamusta. Lyhyellä tähtäimellä painopistealueet voisivat olla aivan toiset. Olen kovasti iloinen tässä suhteessa 'helposta' elämästäni. Elämäni rakennusaineet ovat koossa. Juuri nyt.

Yksinään on vaikea ryhtyä hyvään suhteeseen

Vaikka on jo ihan liian myöhäistä olla hereillä, kirjoitan silti muutaman sanan.
Halu
tehdä
yhteistyötä.
Sitä joko on tai ei ole.
Sitä joko kaipaa tai ei kaipaa.
Sitä joko tavoittelee tai ei tavoittele.

Jos kaksi tahoa pyrkii molemmat aktiivisesti yhteistyöhön ja yhteiseen ymmärrykseen, tulos on harvoin huono. Jos jompikumpi osapuolista ei piittaa yhteistyötä pätkänkään vertaa, ei toisen aikomuksilla ole enää mitään merkitystä. Yksin ei saa juuri koskaan mitään onnistumaan.

Lasteni kanssa olen oppinut sen, että minun panostukseni suhteeseemme on vain osa kokonaisuutta. Osa tulee heiltä, enkä minä pääse määräämään sitä osaa. Samahan se on avioliitossa tai ystävyydessäkin. Toinen voi kannatella suhdetta jonkin aikaa, mutta pitkällä tähtäimellä hyvään suhteeseen tarvitaan ainakin kaksi osapuolta. Yksinään on vaikea ryhtyä hyvään suhteeseen.

Omaan ikävyyskapunkiin, mars!

Mitä kaikkea olet tehnyt tänään parantaaksesi elämäsi laatua? Mikä on tämänpäiväinen satsauksesi lähi-ihmistesi hyvinvoinnin eteen? Entä kuinka monta kertaa olet tänään valittanut jostain elämäsi epäkohdasta? Tai edes tuntenut vetoa siihen?

Tyytymätön ihminen nurisee ja narisee puhuessaan. Hän etsii syyllisiä ja ahdistuu helposti vastoinkäymisistä. Hän hölkkää raivon voimalla likuportaat ylös, sillä hän on jo myöhässä. Tai hän majailee likuportaissa leveästi ja ärsyyntyy äänekkäästi, kun liikuntaa kaipaava kanssaihminen haluaa astella portaat ylös asti.

Mutta sellaista sattuu, itse kullekin meistä. Ne ovat niitä hetkiä, joista emme olisi välttämättä erityisen ylpeitä, jos pääsisimme tarjkastelemaan tilannetta ulkopuolisen silmin. Huomaisimmehan silloin tartuttavamme äkäisyyttämme moneen muuhunkin - aamun aggressiivisin ketjureaktio!

Mutta ne henkilöt, jotka toistavat tuota samaa kaavaa päivästä toiseen, vuosi toisensa jälkeen, passittaisin mielelläni asumaan johonkin ikävyyspaikkakunnalle ja töihin paikalliseen ikäväyritykseen. Saisivat siellä pottuilla toinen toisillensa ja hankkia itselleen vihamiehiä aamusta iltaan. Toki naurun remakoitakin hetkiä elettäisiin ehkä keskivertosuomalaista enemmän: ilohan irtoaa hetkessä, kun joku muu höpöpää epäonnistuu pahasti tai jopa raskaasti!

Ehkä tuo oma paikkakunta voisi sijaita vieläpä jollain asumattomalla saarella, jossa he pääsisivät luomaan omat arvonsa ja oman kulttuurinsa ihan itse. Muuttaisikohan se enemmän heidän, vai niiden muiden saarelle joutumattomien elämää enemmän? Ja mihin suuntaan?

Nuorten syysloma on äidin äitiysloma :-)

Äitiys on rankin ja samalla palkitsevin asia, mihin olen elämässäni ryhtynyt. Jokainen vuosi on tuonut lisää haasteita, mutta myös vastaavasti lisää palkitsevuutta. Teini-ikäiset mussukkani eivät päästä minua helpolla. Vaikka tiedän keskustelumme olevan hyvää, se syö voimiani. Olisivat edes samanlaisia!

He ovat kuitenkin lähes täydellisen erilaisia samanlaisesta kasvatuksestaan huolimatta. Esikoisen kanssa opitut teini-iän hallintaopit eivät ole hyödyttäneet yhtään kuopuksen kanssa toimiessa. He haluavat minusta eri asioita ja he myös tarvitsevat aivan eri asioita. Ja aivan liian usein minusta tuntuu, ettei minusta ole tähän. Mutta vieläkin useammin olen onnellinen heistä. Jokaista haastavaa hetkeä ja tilannetta seuraa aina ennemmin tai myöhemmin rauha ja seesteisyys. Se tuntuu hyvältä.

Juuri nyt olen kiitollinen syyslomasta ja siitä, että se rikkoo nuorten arkirytmiä. Ja helpottaa ainakin toisen stressiä (toinen kun ei tuppaa stressaamaan juuri mistään). Erityisen ihanaa on, että loman vuoksi saamme vääjäämättä mieheni kanssa enemmän myös kahdenkeskistä aikaa. Luulin, että tässä elämänvaiheessa elelisimme jo melkein omaa elämäämme, mutta tässä sitä ollaan: Vieläkin naimisissa kovasti ihan koko perheen kanssa ;-)

Uppoamassa sosiaaliseen mediaan - hyvässä siis

Olen vahvasti kiinni sosiaalisessa mediassa. En upeasti, mutta tukevasti. Tänään ryhdyin tutustumaan Google +:aan. Alku on jokaisen median kanssa aina tukkoista, kun pyrkii syöttämään perustietonsa jotakuinkin oikein, asettamaan suojaukset asiallisesti ja linkittämään median muihin omiin foorumeihinsa.

Myönnän, etten ole edelläkävijä, vaan ennemminkin puoliverkkainen perässäseuraaja. Annan aina mielelläni muille mahdollisuuden hakata ensin päätänsä seinään ja lähden mukaan sitten, kun alkaa tulla positiivista palautetta.

Ikäpolveni ihmiset jakautuvat aivan erityisen terävästi sosiaalisen median ja tietotekniikan käytön suhteen. Monia hyviä ystäviäni en löydä ollenkaan miltään foorumilta, joten joudun aina muistamaan heidät erikseen. Eihän siinä muuten olisi mitään vikaa, mutta kun minä en vain muista! Siksipä juuri sosiaalinen media pitää minut paremmin kiinni tuntemissani ihmisissä ja heidän elämissään.

LinkedInissä olen roikkunut mukana varmasti parisen vuotta, mutta vasta keväällä aloin löytää idean: Työni kannalta mahdollisesti vähänkin tärkeiden kontaktien käyntikortit ja cv:t sekä heidän kontaktiverkostonsa löytyvät kaikki yhdestä paikasta. Toki minun ikäisistäni ja minua vanhemmista sielläkin on vain osa.

Olen kiitollinen siitä, että elän tällaiseen aikaan, jolloin tietotekniikka tukee näin hyvin yhteydenpitoa muihin ihmisiin. Muuten kutistuisin varmasti rusinaksi elämällä vain koti- ja työelämää. Muut kontaktit kuihtuisivat tässä ryskeessä. Nyt kontakti säilyy. Edes kevyesti.

Sauvakävelemään?

Särkylääkkeet eivät paranna kipeän jäykkää selkääni, mutta ovat selviytymiseni kannalta aivan välttämättömiä. Muutaman kerran vuodessa iskevä selkäjumi innostuu istumatyöstäni, pitkistä työmatkoistani, vähäisestä liikunnastani ja röhnöttävistä istuma-asennoistani. Nyt pitäisi alkaa liikkumaan ja paljon, mutta mistä sen ajan ja tarmon oikein ottaisi?

Pitkät päivät ja univelka kelpaavat minulle vallan hyvin syyksi sille, että olen iltaisin rättiväsynyt ja mahdottoman uupunut. Usein tuntuu aivan kivuliaan väsyneeltä. Enkä saakaan houkuteltua itseäni silloin liikkeelle ja ulkoilemaan. Sadesäät ja pimeähköt illat eivät myöskään ole omiaan kannustamaan minua muualle kuin tietokoneelle tai sovhvan nurkkaan löhöämään.

Viikonloppuna nukun univelkaa pois, hoidan välttämättömiä kaupassakäyntiasioita ja yritän löytää aikaa lempiharrastuksilleni. Hieman liikunkin, mutten selvästikään tarpeeksi.

Nyt pysyn toimintakunnossa vahvoilla särkylääkkeillä, mutta tiedän, etten voi jatkaa näin kovin kauaa. Kipeä jumi tuntuu välillä vasemmalla, välillä oikealla, toisinaan enemmän edessä kyljessä asti ja toisinaan vain selässä. Muutaman vähemmän onnistuneen hierontakokemuksen jälkeen suhtaudun hierojalle menoonkin jo epäuskoisesti. Yksi hieroja keskittyi enemmänkin puhaltelemaan ja karkottamaan pahoja henkiä selästäni pois. Tai siltä se ainakin vaikutti. Toinen murjoi minut viikoksi aivan mahdottoman kipeään kuntoon. Ilman särkylääkkeitä ei selvitty siitäkään kohtelusta.

Sauvakävelemään? Siinäkö ainoa mahdollisuus?

Jäitä hattuun!

Ainakin kolme autoilijaa toisti saman kaavan: Päiväkodin suojatien kohdalla siksak-liike, jottei tarvitse hiljentää töyssyihin. Heti jatkossa seuraavaan kurviin mentiin melkein-liu'ussa keskellä ajorataa. Onneksi tie ei ollut vielä jäinen.

Kaksi ajajista oli nuoria miehen alkuja. En haluaisi olla heidän tiellään liukkaalla kelillä. Yksi oli keski-ikäinen nainen, jolla oli myös kovin kiire syystä tai toisesta. Enpä haluaisi kohdata häntäkään liukkailla keleillä.

Mikä ihme tekee heille moista kiirettä, kun tässä pitkän matkan työreissaajakin pystyy pitämään kiireen aisoissa? Vai onko kyseessä vain näyttämisen halu ja vauhdin hurma? Syystalvelle on odotettavissa ikävää liikenneturmatilastoa, jos riittävän monen aivot eivät jaksa vääntäytyä varovaisuusmoodille.

Omia taitojaan tiukan paikan ajajana saa minun puolestani kokeilla melkein missä tahansa muualla kuin yleisillä teillä. Törttöilijät eivät ansaitse minun mielestäni yhtään ylimääräistä ulkopuolista uhria. Jäitä hattuun!

Lupa viihtyä

Tunnen syyllisyyttä ja haluankin tunnustaa syntini: Viihdyn työssäni. Muutaman kurjan vuoden jälkeen jaksan nyt iloita uudesta työstäni ihan jokainen päivä. En voi uskoa tuuriani, että voin pitää työstäni näin paljon. Välillä tunnen melkein tarvetta selitellä, että työni on ihan oikeasti juuri kaikkea tätä kivaa.

Samaan aikaan säälin niitä, jotka kärvistelevät siinä samaisessa tilanteessa, jossa minä vietin muutaman vuoden. Jos jokainen työpäivä on raskas ja vastenmielinen, mieli huutaa muutosta. Omaa työpaikkaa ei saa tavallisesti muutettua ihan toisenlaiseksi, joten jäljelle jää uuden työpaikan etsiminen. Ja se ei aina ole ihan helppoa.

Pahinta paikallaan kärvistelyssä ja jatkuvassa uuden työpaikan etsimisessä on kyynisyys, joka tarttuu salakavalasti mukaan oloon ja puheisiin. Kyynisyys ja sarkasmi voivat olla selviytymiskeinoja tiukassa tilanteissa, mutta ne harvemmin auttavat uuden työpaikan löytämisessä tai omien tärkeiden ihmissuhteiden vaalimisessa. Eikä silloin ystävän hurmoinen hehkutus oman työnsä ihanuudesta - tai mistään muustakaan - uppoa kovin vastaanottavaiseen maaperään.

Sen sijaan en ymmärrä yhtään niitä kärvistelijöitä, jotka eivät edes yritä etsiä uutta työpaikkaa, vaan keskittyvät valittamaan ja myrkyttämään lähityöyhteisönsä tunnelmaa. Muiden työfiiliksen pilaaminen ei paranna kuitenkaan omaa pahaa oloa mihinkään. Puhumattakaan, että työ muuttuisi siinä itsekseen mieluisaksi tai edes tyydyttäväksi.

Silti haluamatta pilata kenenkään päivää, hehkutan ihan itsekseni oman työn iloni liekkejä. Pitkästä aikaa :-)

Miksen muka olisi tärkeä?

Jenni Dahlman-Räikkösen syntymäpäiväjuhlissa oli julkkiksia solkenaan. Muistuttaa melkein omia syntymäpäiväjuhliani ;-)

Minun iässäni syntymäpäiviä ei enää vietetä, niitä juhlistetaan, jos väkeä ja vuosia on riittävästi. Minun 30-vuotissyntymäpäivistäni ei uutisoitu lehdissä. Ei hyvässä eikä pahassa.

40-vuotissyntymäpäiväni jäivät samalla tavalla piiloon julkisuudelta. Missähän Iltalehden toimittajat olivat silloin?

Jos ei mitään hyvää selitystä löydy, minun on pääteltävä. etten ole median mielestä tärkeä. Kenen mielestä sitten? Kai joku sentään suostuu ottamaan vastuun minun täällä olemisestani?

C-vitamiini vaarallista?

Juuri kun syksy uhkaa pimeydellään ja kaivan vitamiinipurkkini esille, löydän uutisen, jonka mukaan vitamiinit ovat pääsääntöisesti ravintolisinä nautittuna turhia, jopa vaarallisia! D-vitamiini ei vaikuta kuolleisuuteen suuntaan eikä toiseen, toisin on esimerkiksi kovasti suositetun B6-vitamiinin kanssa.

Syödäkö siis C-vitamiinia vastustuskyvyn tukemiseen ja flunssan ehkäisyyn vai ei? Monivitamiinin muodossa sitä ei ainakaan tuon tutkimustuloksen mukaan kannata nautiskella.

Kalsium sai ainoana ravintolisänä täysin vapauttavan tuomion: se todella ehkäisee kuolleisuutta. Lihaskramppeihin napsimani magnesiumit ovatkin sitten jo toinen juttu. Ja mitä teenkään kaikilla niillä omega-moniravitsemuskapseleillani? Onkohan haitallisempaa syödä ne loppuun vai elää ilman niitä?

Näiden uutisten mukaan elämästä ei voi millään selvitä hengissä...

Vinkkejä loka-marraskuulle viikonlopun lomakohteeksi?

Lokakuun aikana valon määrä hiipuu niin pieneksi, että minua alkaa ahdistaa. Mitkään valolamput eivät auta, niistä tulee vain pää kipeäksi. Tänä talvena pitäisi kokeilla korvavaloja. Jospa niistä olisi apua...

Varma apu löytyy aina matkasta etelämpään. Tänä vuonna ei ole mahdollista viikon etelän lomaan, joten ensiapua täytyy hakea pidennetystä viikonlopusta vaikkapa Etelä-Eurooppaan. Onko kenelläkään hyviä vinkkejä loka-marraskuun lomakohteeksi?

Valon ja vähemmän kylmyyden lisäksi matkan rentoutusta lisää se, että lähdemme tällä kertaa miehen kanssa matkaan aivan kahden. Se on meille ylellistä herkkua... Romantiikkaa ei ole tässä iässä koskaan liikaa :-) Missä iässä olisi?

Tänään täytyy siis ryhtyä penkomaan vaihtoehtoja. Emme ole museofriikkejä, emmekä juurikaan shoppaile. Syömme mielellämme lomalla ulkona ja silmän iloa joko arkkitehtuurin tai luonnon muodossa huolisimme lomaan mieluusti...

Siinäpä haastetta :-)  Vinkkejä otetaan vastaan enemmän kuin mielellään!

Ahdistavan paljon väkivaltaa

Mistä näitä väkivaltaisia kummajaisia oikein tulee?
13-vuotias tyttö on pahoinpidelty raa'asti Toijalassa, Porissa 15-vuotiasta koulupoikaa on puukotettu hengenvaarallisesti ja Kajaanissa mies on lyönyt ja potkinut tv-lupatarkastajaa.

Listaahan voisi jatkaa vaikka kuinka, vaikka vain pieni osa väkivallasta päätyy lehtien otsikoihin. Koulukiusaajat jatkavat monessa koulussa terrorisointia vankan myötäilijäjoukkonsa tukemana. Nettikiusaamista ja -terroria on harrastettu sitäkin pitkään.

Voiko kenestä tahansa kasvaa välivaltainen kulmakuntien kauhu? Vai vaatiiko se tietyn kotitaustan tai kaveriporukan? Vai onko taustalla omia traumaattisia kokemuksia?

Onko pahuus lapsen päässä jo syntyessään? Vai onko kyse sittenkin opititusta käyttäytymisestä?

Väkivaltainen käyttäytyminen, sen ihannointi ja suvaitseminen on kauhistuttavaa. 13-vuotiaan pahoinpitelijät kuvasivat pahoinpitelynsä käänykälle, se kertoo ihannoinnista tai mistä tahansa yhtä pelottavasta. Onko ilmiölle tehtävissä yhtään mitään?

Höpöttäjiä, yskänpuuskia ja hikeä

Junassa oli tänään poikkeava tunnelma. Puhelimeen höpöttäjiä riitti harvinaisen paljon. Kun yksi lopetti puhelunsa, toinen aloitti omansa. Vähän kuin lukisi tuiki tuntemattoman facebook-sivustoa: Tylsää eikä voisi vähempää kiinnostaa. Siis minun mielestäni, he tuntuivat viihtyvän hyvin.

Ne, jotka eivät höpötelleet kännykkäänsä, yskivät pelottavan tarttuvan kuuloisia yskärytmityksiä. Miten niin monta yskäistä ihmistä voi sattuakaan samaan vaunuun? Onneksi vieruskaverini puhui puhelimeen (niin pitkästyttävää kuin sen pakkokuuntelu olikin) eikä kuulunut noihin syväyskijöihin. Voin sieluni silmin nähdä kaikki ne triljoonat ja fantastiljoonat virukset ja basillit lentävän pitkin poikin junavaunua etsien uutta mukavaa pesäpaikkaa...

Kun matkaan yhdistyi vielä hikisen kuuma lämpötila, sai positiivisia ajatuksia kuljettaa mielensä läpi oikein väkipakolla. Onneksi siellä (mielessä) oli kuitenkin runsaasti tyhjää tilaa ajatuksille liikuskella ;-)

Minä valitsen mieluummin tyytyväisyyden

Aamuaurinko paistoi ihanasti ja paistaa vieläkin. Elämä tuntuu ihanalta. Tänään en aio ottaa osaa kenenkään turhanpäiväiseen valittamiseen, en aio edes kuunnella. Aion pitää ilkimysten negatiivisen energian oman itseni ulkopuolella.

Ilkimykset ovat niitä, jotka valittavat joka päivä, mutteivät koskaan tee minkään asian parantamiseksi yhtään mitään. Ja masentavat kaikki kehittämistä yrittävät paasaamalla vanhaa virttä siitä, kuinka täällä ei kuitenkaan mikään muutu ja että on aivan turhaa edes yrittää.

Samat ilkimykset eivät koskaan hae muualle töihin ja perustelevat sitä sillä, ettei heitä muka kukaan enää ota töihin. Ovat muka jumissa täällä vasten tahtoaan ja pistävät kaikki muut maksamaan siitä päivittäin.

Olen niin yksinkertainen, että minun mielestäni asioita pitää muuttaa, jos niihin on kovasti tyytymätön. Ja jos ei juuri niitä asioita voi muuttaa, pitää miettiä, mitä saa fiksattua elämässään sellaiseen asentoon, että jaksaa sitä omaa elämäänsä. Minun mielestäni tyytyväisenä on paljon mukavampaa kuin tyytymättömänä. Enkä ymmärräkään, miksi jotkut haluavat valita elämäänsä jatkuvan tyytymättömyyden.

Syömättömät nuoret

Tänään tytär oli äärettömän keskusteluhaluinen.  Keskustelimme toista tuntia asioista, jotka tuntuivat olevan hänen ajatusmaailmansa pinnalla. Arvostan yhteisiä keskusteluhetkiämme, vaikken osaa sitä joka käänteessä osoittaakaan.

Puhuimme syömishäiriöistä, perinpohjaisesti. Hän itsekin kulkee koko ajan sillä hailealla rajalla, onko kyse syömishäiriöstä vai ei. Tuntuu terveeltä (ja hyvältä), että hän tunnistaa epäterveem suhtautumisen syömiseen eikä hyväksy sitä sellaisenaan. Ystäväpiirissä tuntuu olevan muitakin hälyytysrajoilla kulkevia.

Äitinä mietin, miten voisin ilmaista huoleni noiden nuorten tyttöjen syömättömyydestä. Kenelle voisin ilmaista huoleni? Onko mitään, mitä voisin tehdä, mistä voisi olla hyötyä?

Osta teini halvalla - jopa kaksi yhden hinnalla...

"Jokaista tasapainoista työpäivää kohti sinun tulee kohdata perheesi teini-ikäisten viha vähintään yhden illan ajan." Jotain tällaista on varmaan joku minua suurempi minulle joskus lausunut ja langettanut. Ei tätä paljon muutenkaan voi selittää.

Viikko on vasta maanantaissa ja perheen molemmat teini-ikäiset purkavat pahaa oloaan kuin olisivat konsanaan joutuneet jonkin täydellisen kaltoinkohtelun kohteeksi. Mutta mitään järisyttävää ei ole tämän päivän saldosta selvinnyt.

Poika on aivan JUMALATTOMAN huonovointinen, niin hän aggressionsa perustelee. No varmasti on, kun kukkui vielä kolmen aikaan yöllä pystyssä ja työssäoppimisjakso alkoi aamuseitsemältä. Kai sellaisella väsymyksellä saa itselleen vaikka kuinka huonon olon... Siinä on sitten oikeus vihoitella, kun ei kuuntele kunnolla ja luulee äidin sanovan, että pojan päivähän EI ole ollut raskas. Vaikka äiti onkin sanonut ihan päinvastoin ja korjannut väärinkäsitystä koko illan. Ja sitten, kun väärinkäsitys on vihdoin oikaistu, voi vihoitella siitä, että äiti väittää, että pojan päivä on ollut raskas, vaikkei poika ole tarkoittanut mitään sinne päinkään...

Tytär puolestaan purkaa vielä koeviikon jälkeistä ahdistustaan ja kiukkuaan kaikesta, vaikka omasta mielestään hän puhuukin normaalilla rauhallisella äänensävyllä. Soittaa äidille päivällä ja alkaa kohta kiljua ylihermostunutta kiljuntaa, kun on niin vaikea polkea ylämäkeen samalla, kun puhuu puhelimessa. Kuka käski soittaa sellaisessa paikassa???

Toisen kerran hän soittaa ja hermoilee, kuinka on huono tilanne puhua, sillä hän on juuri kuntoillut, kovin hengästynyt ja hikinen, kuumakin on... Kuka IHMEESSÄ käski soittaa sitten juuri silloin?????

Päivän levollinen hyvä olo on nyt kuitattu rinnakkaisriidoilla teinien kanssa. Itse asiassa minua ei ole juurikaan tarvittu riitelyyn kumppaniksi, on riittänyt, että olen paikalla.

Kummankohan valitsisin huomiseksi: ahdistavan työpäivän vai karmaisevan koti-illan?

Kenen syy?

Sorrun useammin kuin uskoinkaan arvostelemaan julkisuudessa esiintyvien naisten ulkomuotoa. Kenelle on tullut hieman lisäkiloja, kuka kantaa laukkuaan rumasti. Mistä ihmeestä olen oppinut tällaisen arvojeni vastaisen ajattelun?

Jos VR:n toimitusjohtaja syyttää kaikista vaikeuksista pihiä valtiota, pitäisi minunkin vamaan ulkoistaa huonon käytökseni syy jonnekin muualle. Kasvatusta voi aina syyttää ja mediakin on syypää ihan kaikkeen. Enhän minä muuten ajattelisi, että entisen missin pitää pysyä missimitoissaan hamaan vanhuuteen asti samaan aikaan, kun loukkaannun siitä, että joku ihmettelee minun kadonnutta nuoruudenaikaista laihuuttani.

Kysehän ei voi missään nimessä olla kateudestani... Mitä syytä minulla muka olisi olla kateellinen julkisuuden valokeilassa paistattelevia kuvankauniita, lahjakkaita ja herttaisen ystävällisiä ihmisiä kohtaan? Mitä heillä voisi olla sellaista, mitä minulla ei ole? ;-)

Nyt täytyy miettiä, kumpaan käytän jatkossa voimavarani: úlkopuolisten syyllisten etsimiseen vai itseni kehittämiseen...

Homousko muka kuuluisi työnantajan tietoon?

Vai pitäisi työnantajan muka saada tietää työntekijän sukupuolisesta suuntautumisesta? Sittenhän löytyisi varmaan paljon muutakin, mitä työnantajalle pitäisi tunnustaa. Perussuomalaisten Niikon mukaan työnantajan pitäisi nimittäin päästä arvioimaan työntekijän arvoja ja maailmankatsomusta.

Sukupuolisen suuntautumisen lisäksi siinä tapauksessa työnhakijan pitäisi ilmoittaa työnantajalle seksisuhteittensa määrä, ruokailutottumuksensa, liikuntatottumuksensa, alkoholin käyttötapansa, koettujen humalatilojen määrä, suhteensa lemmikkieläimiin ja luontoon, kierrätystottumuksensa jne. Lista olisi loputon.

Jos jokainen työnhakija sitten pääsisi ilmoittamaan kaikki nämä arvoja heijastavat totuudet itsestään työnantajalle, millä perusteella työnantaja voisi käyttää niitä palkkaamisen ehtoina? Yhtään täydellisen yhteensopivaa yksilöä tuskin löytyisi mihinkään yritykseen tai organisaatioon. Olisivatko arvot kaikki samanarvoisia vai olisiko niillä painopistekertoimet? Miten arvioitaisiin käyttäytymispoikkeaman suuruus työnantajan arvoihin nähden? Ja miten varmistettaisiin arvioinnin oikeudenmukaisuus?

Kehnoja perusteita käsittämättömälle vaatimukselle. Tällaisia kansanedustajia tällä kertaa...

Ennen vanhaan ja nyt

Oletko kuullut, että ennen kaikki oli muka paremmin? MIKÄ oikein oli ennen paremmin? Ainakaan ihmiset eivät ole keskimäärin olleet juurikaan nykyistä tyytyväisempiä muulloin kuin oikein hyvinä aikoina. Ennen vanhaan oltiin elämään jotakuinkin yhtä tyytymättömiä kuin nykyisinkin.

Ainoa asia, mikä varmuudella oli ennen paremmin kuin nyt, on se, että me olimme silloin nuorempia ja siten myös kauniimpia. Kaikki muu on tyytymättömyyttä nykyhetkeen ja aivan turhanpäiväistä retoriikkaa. Näin väitän.

Onko tyytyväisyys nykyhetkeen sitten tabu? Vai vain osa ihmisen toimintalogiikkaa?

Minä ainakin olen tyytyväinen nykyisyyteeni. Minulla on mukava työ ja ihana perhe, murrosikäisineen kaikkineen. Miehellänikin on työ, oikein mukava. Ja olemme kaikki suhteellisen terveitä. Itselläkään ei ole enempää kipuja kuin mitä kunnon kipulääke jaksaa vaimentaa päivän aikana. Ystävätkään eivät ole vielä hyljänneet.

Mitä muuta voisi elämältä tosissaan toivoa?

Anna kun kerron...

Anna kun kerron:

En siedä epäoikeudenmukaisuutta. Enkä syrjintää. En edes torjuntaa.

Mielestäni ihminen on hyvä, kunnes jokin pilaa hänet. Suurin osa meistä on pilaamattomia. Meillä on siis toivoa. Elämä osaa myös palkita...

He katoavat johonkin

Nuoret tytöt katoavat Suomesta hillitöntä vauhtia. Näin voi päätellä keltaisen lehdistön uutisoinnista. Onko ilmiö uusi vai näkeekö se nyt vasta päivän valon?

Onko katoamisten takana yksi selittävä tekijä (alkoholi) vai onko olemassa yhtä monta syytä kuin on tapaustakin? Nuoren tytön äitinä olo alkaa tuntua ylivarovaiselta. Eihän mikään voi vahingoittaa omaa tytärtäni?

Julkkisten 'uutiset' EIVÄT kiinnosta

Vannon lopettavani iltapäivälehtien nettiversioidenkin lukemisen. Ihan millä hetkellä hyvänsä! Saan näppyjä julkkisjuoruista ja varsinaisia paiseita julkkisvatkauksesta. Tulee närästävä olo jo pelkistä otsikoiden havaitsemisesta.

Iltalehti 'uutisoi' etusivullaan Frederikin ja Vesa Keskisen riitaa, ties kuinka monetta päivää... EI VOISI VÄHEMPÄÄ KIINNOSTAA!!!

Ilta-Sanomien mukaan Saana Parviainen jättää eroanomuksen. Siis tänään(kin). Ei kiinnosta. Ei yhtään. En ole lukenut otsikkoja pitemmälle enkä lue. Murrrr...

Kumpikin lehti 'uutisoi' Putinin kuivausrumpuun jääneen ihon kutistumista. Siinä oli sentään jotain kiinnostavaa ;-) Toivottavasti se ei kuitenkaan nouse koko viikon puheenaiheeksi.

Luen mielelläni kohahduttaviakin juttuja - oikeasta elämästä. Vaan en yhtään mielelläni lue mitään ns. julkkisten muka-elämästä. Täytyy etsiä uusia lehtiä. Myös netistä.

Vastuun ottamisen paikka, VR!

Jos harmittaa VR:n henkilöstölle turhan päiten kiukuttelevat asiakkaat, niin jotakuinkin yhtä paljon jurppii VR:n johdon ja viestinnän asenne ongelmiin. Kukaan ei ota vastuuta. Muutama pahoittelee. Se siitä sitten.

Ei ihme, että talon oma asiakaspalveluhenkilöstö joutuu maalitauluksi ja yleisön kipakan palautteen kohteeksi, kun kellään johtohenkilöllä talossa ei ole kanttia nousta ylös ja ottaa vastuu näkyvästi. Vastuun ottamista ei ole se, että pitkin hampain myönnetään esiin tulleet ongelmat. Eikä sekään, että alennutaan pahoittelemaan tilannetta.

Omilla sivuillaan 21.9. päivätyssä tiedotteessa VR kertoo lippujen myynnin sujuvan hyvin ja pahoittelee uudistuksen alkuvaiheessa olleita häiriöitä. 23.9. pahoitellaan ja kerrotaan korjaustöiden edistyneen. Eihän tämä riitä!!!

Ylen uutisissa 26.9. tilannetta ei edes enää pahoitella, vaan kaikki sujuu jo oikein hyvin...

Tilanteen hyvä puoli tietenkin on, ettei julkisuudessa puida junien aikataulukämmejä enää ollenkaan yhtä suurilla otsikoilla kuin aikaisemmin. Nekään eivät ole kuitenkaan kadonneet mihinkään...

Kiukuttelevia matkustajia

VR:n lipunmyynti- ja aikatauluongelmat ovat nähtävästi antaneet meille matkustavaisille luvan purkaa kiukkuamme ja turhautumistamme VR:n henkilökuntaan. Aikuisten ihmisten tiuskiminen kuulosta ikävältä, enkä missään nimessä haluaisi olla tällä hetkellä VR:n henkilökunnan asemassa.

Onneksi ehdottomasti suurin osa matkustajista käyttäytyy asiallisesti. Muuten konduktöörien ja lipunmyyjien koulutukseen pitäisi pikapikaa lisätä psykoterapian ja tunteiden hallinnan koulutusta oikein roppakaupalla. Työn vaativuustasokin pitäisi määrittä nykyistä huomattavasti korkeammalle ja sen myötä maksaa työstä likaisen työn lisää.

Jos se lipunmyyjä ei ehtinyt reilun kymmenen minuuntin odottamisen aikana palvella, voisi miettiä, tuliko asiakas sittenkin itse paikalle liian myöhään ennemmin kuin kiristellä hampaitaan junan konduktöörille. Olemmeko me oikeasti ylpeitä itsestämme, kun puramme kiukkuamme tuntemattomille?

Äitimyytti on lehmuksesta

Äitimyytti on lehmuksesta. Melkein jokainen uusi äiti syyllistetään monelta taholta. Aina. Äidit ja anopit tietävät, miten lapsi pitää hoitaa. Tai paremminkin, miten lapsi PITI hoitaa silloin joskus muinoin. Ja auta armias, jos nuori äiti ei noudata näitä oppeja...

Puolituoreet äidit ovat toinen tietäväisten klaani - toki eivät sentään kaikki heistä. Monilla puolituoreilla äideillä on vakaa käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin vauvan hoidossa ja äitiydessä ylipäätänsä.

Tiesitkö, että nykyajan vauvat eivät löydä varpaitaan, jos äiti ei työnnä niitä vauvojen suuhun? Nykyään siis äiti, joka ei väkisin tunge vauvan varpaita vauvan suuhun, on huono äiti. Siinäpä opittavaa meille käntyille, joiden vauvat toimivat aivan toisin...

Yksinhuoltajaäidit syyllistetään muita äitejä useammin. Tarvitseehan lapsi isän. Vaikka edes sen äitiä pahoinpitelevän tai juovuksissaan kotia hajottavan isän. Vaikkei isä osoitakaan mitään kiinnostusta lastaan kohtaan. Miten ihmeessä se on äidin vika? On puppua, että hulttion voisi parantaa rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Totta on, että superhulttiot lumoavat melkein kenet tahansa. Pitäisi vain olla onnellinen, ettei sellainen ole osunut omalle reitille.

Olen kyllästynyt tabujen vaalimiseen

Meillä on edelleen niin paljon tabuja, joista ei voi puhua tai kirjoittaa leimautumatta erikoiseksi ja uskaliaaksi. Yritämme ruokkia mielikuvaa, että jotkin aiheet koskettavat vain harvoja, vaikka itse asiassa jotakuinkin jokainen on arjessaan tekemisissä jonkin tabumaisuuden kanssa.

Enkä minä puhu nyt mistään 'kummallisista' asioista. Jo erilaiset mielenterveyden häiriöt ovat tavallistakin tavallisempaa arkipäivää itse kunkin elämässä. Jotain lähiverkostomme jäsentä aihe koskettaa kuitenkin. Masennusta ja syömishäiriöitä tässä maassa löytyy aivan runsain mitoin. Muista teemoista puhumattakaan.

Lapsettomuuskin on kipeä asia, liian kipeä puhuttavaksi. Samoin sairaudet ja kuolema. Avioero tai lähisukulaisen joutuminen vankilaan eivät myöskään kuulu suositumpien puheenaiheiden listalle. Ja jos asioista ei puhuta, niistä tulee tabuja. Ja silloin niistä saa puhua vieläkin harvemmin. Puhuminen on sallittua enää sydänystävälle ja terapeutille. Eikä se ole reilua.