Tunnen syyllisyyttä ja haluankin tunnustaa syntini: Viihdyn työssäni. Muutaman kurjan vuoden jälkeen jaksan nyt iloita uudesta työstäni ihan jokainen päivä. En voi uskoa tuuriani, että voin pitää työstäni näin paljon. Välillä tunnen melkein tarvetta selitellä, että työni on ihan oikeasti juuri kaikkea tätä kivaa.
Samaan aikaan säälin niitä, jotka kärvistelevät siinä samaisessa tilanteessa, jossa minä vietin muutaman vuoden. Jos jokainen työpäivä on raskas ja vastenmielinen, mieli huutaa muutosta. Omaa työpaikkaa ei saa tavallisesti muutettua ihan toisenlaiseksi, joten jäljelle jää uuden työpaikan etsiminen. Ja se ei aina ole ihan helppoa.
Pahinta paikallaan kärvistelyssä ja jatkuvassa uuden työpaikan etsimisessä on kyynisyys, joka tarttuu salakavalasti mukaan oloon ja puheisiin. Kyynisyys ja sarkasmi voivat olla selviytymiskeinoja tiukassa tilanteissa, mutta ne harvemmin auttavat uuden työpaikan löytämisessä tai omien tärkeiden ihmissuhteiden vaalimisessa. Eikä silloin ystävän hurmoinen hehkutus oman työnsä ihanuudesta - tai mistään muustakaan - uppoa kovin vastaanottavaiseen maaperään.
Sen sijaan en ymmärrä yhtään niitä kärvistelijöitä, jotka eivät edes yritä etsiä uutta työpaikkaa, vaan keskittyvät valittamaan ja myrkyttämään lähityöyhteisönsä tunnelmaa. Muiden työfiiliksen pilaaminen ei paranna kuitenkaan omaa pahaa oloa mihinkään. Puhumattakaan, että työ muuttuisi siinä itsekseen mieluisaksi tai edes tyydyttäväksi.
Silti haluamatta pilata kenenkään päivää, hehkutan ihan itsekseni oman työn iloni liekkejä. Pitkästä aikaa :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti