Tytär luetteli tänään puhelimessa minulle kaikkien tietämieni valmisruokien suola-, rasva- ja sokeripitoisuudet. Ihan 'lyhyesti' vain. Luettelo oli taustatietoa sille, miksi metsäsienikeitto oli maistunut niin hyvältä ja olipa vielä suhteellisen terveellistäkin - valmisruuaksi siis.
En tiedä, ihmettelenkö enemmän hänen runsassanaisuuttaan ja vuolauttaan vai ravintotietouttaan. Jälkimmäinen on ainakin jo hieman huolestuttavaa, luulen minä.
Poika sen sijaan ei ole ravintotietoinen. Paitsi siinä määrin, että puhisee kiukusta, kun ostan hänelle tavallisten sipsien sijaan light-versiota. Hän ei kuulemma halua tulla samanlaiseksi kuin siskonsa. Olen onneksi malttanut pitää suuni kiinni, enkä ole haastanut häntä toteamalla, ettei hänestä sellaista voisi koskaan tullakaan. Yhtään missään suhteessa. Sukupuoli ei olisi todennäköisesti edes se isoin kuilu matkalla samanlaisuuteen.
Miten sisarukset voivatkin olla niin erilaisia? Välillä toisiaan täydentäen ja välillä riipien, jopa kohtuuttomasti kiduttaen. Toivon, että aikuistuminen tekee tehtävänsä ja he oppivat jossain vaiheessa taas arvostamaan toisiaan muutenkin kuin sen ohikiitävän hetken, jolloin toinen yllättääkin ystävällisyydellään ja avuliaisuudellaan. Sitäkin kuitenkin tapahtuu :-)
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
tiistai 1. marraskuuta 2011
Pimeän pelkoa
Minäkin pelkäsin pimeää - 14 vuotiaana. En kertonut siitä lähintä ystävääni lukuunottamatta kenellekään. Halusin viettää aikaa yksin ja pimeän pelon myöntäminen olisi voinut viedä itsenäiset kesäviikonloppuni.
Asia tuli mieleeni tänään, kun kävin pelokkaan koiramme kanssa iltapimeällä kävelyllä ja rauhoittelin pelokkaana haukkuvaa koiraa tunnustamalla oman aikaisemman pelokkuuteni.
En ehkä pelännyt pimeää, vaan pimeässä vaanivia vaaroja. Ja niitä riitti minun mielessäni aivan tavattoman paljon. Äidin tarmokkaat varoitukset pahan maailman vaaroista eivät ollenkaan hillinneet pelkojani.
Sydänystäväni kanssa kyykimme 15-vuotiaina nurmikolla leipäveisten kanssa pissillä - vuorotellen. Toinen vartioi ja toinen toimitti hätänsä. Tartutin pelkoni yökylässä olevaan ystävääni niin kovin, ettemme uskaltaneet kumpikaan ulkovessaan asti. Olihan uutisten mukaan jälleen yksi vaarallinen vanki karkuteillä...
Puhuin koiralle lohduttavia ja lupasin olla hänen turvanaan. Kuvittelin sen auttavan pientä pelkääjää.
Asia tuli mieleeni tänään, kun kävin pelokkaan koiramme kanssa iltapimeällä kävelyllä ja rauhoittelin pelokkaana haukkuvaa koiraa tunnustamalla oman aikaisemman pelokkuuteni.
En ehkä pelännyt pimeää, vaan pimeässä vaanivia vaaroja. Ja niitä riitti minun mielessäni aivan tavattoman paljon. Äidin tarmokkaat varoitukset pahan maailman vaaroista eivät ollenkaan hillinneet pelkojani.
Sydänystäväni kanssa kyykimme 15-vuotiaina nurmikolla leipäveisten kanssa pissillä - vuorotellen. Toinen vartioi ja toinen toimitti hätänsä. Tartutin pelkoni yökylässä olevaan ystävääni niin kovin, ettemme uskaltaneet kumpikaan ulkovessaan asti. Olihan uutisten mukaan jälleen yksi vaarallinen vanki karkuteillä...
Puhuin koiralle lohduttavia ja lupasin olla hänen turvanaan. Kuvittelin sen auttavan pientä pelkääjää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)